Erilaiset viskityypit

Ihmiset jaetaan karkeasti kahteen sakkiin: viskin hifistelijöihin ja niihin, jotka eivät siedä viskiä ollenkaan. Vaikka Kyrö käyttääkin paljon mustavalkoisia värejä, tämän suhteen löydämme maastosta paljon harmaita alueita. Viski voi itseasiassa olla erittäin hyvä puheenaihe vaikkei siitä tietäisi juuri mitään. 

Omenat, appelsiinit ja kaiken maailman viskit

Jos tehdään asioista simppeleitä niin viskejä voi verrata vuodenaikoihin. Nekin – parhaimmillaan neljä – poikkeavat radikaalisti toisistaan. Ja aivan kuten vuodenajoissa myös viskeissä on jokaisella omat suosikkinsa. Ehkä kallistut perinteisten skottilaisten puoleen, ehkä amerikkalaisiin makuihin. Tai mikset hyppäisi mukaan suomalaisen viskin matkaan heti sen alkutaipaleella.

Säännöt on tehty rikottavaksi

Skotlanti on (edelleen) yksi tärkeimmistä viskialueista. Siellä on jo itsessään lukuisia toisistaan erottuvia alueita, joiden viskeillä on tunnistettavia ominaispiirteitä. Turpeen ja savun makuisten saariviskien rinnalla Spey-joen alueen viskit erottuvat makeudella ja hienoilla aromeilla. Karkeasti tuotantoalueet voidaan jakaa ylä- ja alamaahan. 

Mutta palataan hetkeksi vielä Skotlannin saariin. Eritoten yhteen niistä. Islayn saarelta tulevat nimittäin sellaiset suuret nimet kuten Laphroaig, Lagavulin tai Ardbeg. Siinä ainakin kolme hyvää syytä sille, miksi Islay tunnetaan ympäri maailmaa. Skottiviskit valmistetaan yleensä ohrasta. Idätetyt ohran jyvät savustetaan avotulella ja Islayn saarella savustuksessa käytetään paikallista turvetta. Se antaa alueen viskeille savuisen, jopa rasvaisen pekonin maun. 

Skotlannin länsirannikolta Speysiden alueelta peräisin olevat viskit tunnetaan savun sijaan hienostuneista aromeista. Maantieteellisesti ja maultaan alueen viskit ovat kukkaisten alamaan ja mausteisten ylämaan viskien välissä. Tosin selviin jakoihin ei auta enää tänä päivänä luottaa. Kukapa meistä haluaisi kaavoihin kangistua, eivät skotlantilaiset viskitislaamotkaan. Ei ole ihme, jos Spey-joen läheisyydestä löytyy savuisia makuja. Bunnahabhain tarjoaa Islayn saaren muuhun tarjontaan nähden kukkaisen keveitä makuja. Alueellinen jaottelu olisi niin kovin helppoa, mutta säännöt on tosiaan tehty rikottavaksi. Ja jos se tarkoittaa lisää mielenkiintoisia viskejä niin antaa palaa. 

Sinkku vai jotain ihan muuta

Muualla maailmassa viski kääntyy englanniksi muotoon whisky, mutta irlannissa oikea muoto on whiskey. Sanan alkuperä löytyy iirin kielen sanoista uisce beatha (suomeksi kutsuisimme tätä elämän vedeksi). Ajan saatossa laiskuus iski ja sanapari lyheni muotoon fuisce, seuraavaksi käyttöön otettiin sana whiskey ja vielä vähän lyhyempi whisky. Irlantilaiset vain eivät ikinä luopuneet eestään. Irlantilaisten viskien osalta on syytä muistaa toinenkin asia. Irkkuviskit ovat lempeitä. Syy löytyy erilaisesta valmistustavasta. Connemaran lisäksi mikään tislaamo ei käytä ohran jyvien kuivaukseen turvesavua, vaan kuumaa ilmaa. Irlantilainen viski tislataan yleensä kolmeen kertaan, skotlantilaisille riittää kaksi tislauskertaa. Mitä useampi tislauskerta, sitä pehmeämpi lopputulos. Muilta osin viskin valmistus seuraa skotlantilaisten polkua. Neste kypsyy tammitynnyreissä vähintään kolme vuotta. Vasta sitten sitä voi virallisesti kutsua viskiksi. 

Mutta palataanpa vielä askel taaksepäin. Keskustellaan hetki raaka-aineista. Ja termistä  single malt viski. Maailmanlaajuisesti erittäin arvostettu termi juontaa juurensa Skotlantiin. Mitä se sitten tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että viski on a) tislattu Skotlannissa ja b) kaikki pullossa olevat tisleet tulevat yhdeltä tislaamolta yhdeltä tislaamolta. Single malt viskin vastakohtana voi pitää sekoitettua viskiä, jossa tislataan eri tislaamoiden viskejä yhteen. Ja jos ihan pilkkua halutaan viilata, on jokainen viski sekoite ellei kyseessä ole yhden tynnyrin tuotos. Tämä selittyy sillä, että pulloon merkitty vuosi kertoo aina nuorimmasta tynnyrissä kypsyneestä nesteestä.

Kuulostaako hankalalta? No, otetaan esimerkiksi Glengoyne, joka on merkitty 12-vuotiaaksi. Pullotettu viski on sekoitettu useista 12 vuotta tynnyrissä kypsyneistä nesteistä, mutta myös vanhemmista. Se, miksi viskejä sekoitetaan taas johtuu tasalaatuisuuden tavoittelusta. Vuosien aikana niin moni asia säästä tilan kosteudesta ja tynnyrin ominaisuuksista lähtien vaikuttaa lopputulokseen. Päätislaajan tehtävänä on pitää makuprofiilia yllä vaikka keiton ainekset muuttuisivat. 

Tiivistetään tämä sekamelska nyt kuitenkin loppukaneettiin: kun viski tulee yhdestä tislaamosta, sitä kutsutaan single malt -viskiksi ja kun viski sekoitetaan useamman tislaamon nesteistä, kutsutaan sitä blended viskiksi eli sekoitukseksi. 

Amerikkalainen unelma

Mutta ei tässä vielä kaikki! Skotlannissa single malt -viskit sekoitetaan yhden tislaamon mallastisleistä, yleensä mallastetusta ohrasta. Irlannissa yleisempiä ovat viljaviskit, joissa hyödynnetään vehnää, mallastamatonta ohraa tai maissia. Ja kun matkaamme Amerikan mantereelle, pääosaa näyttelevät bourbon ja ruisviski. 

Bourbon tislataan vähintään 51 prosenttisesti maissista, ruisviskissä sama prosenttiluku pitää olla nimensä veroisesti ruista. Maissi on huomattavasti makeampi kuin muut jyvät ja tekee bourbonista lempeän ja makean viskityypin. Bourbonin kypsytysaika saattaa myös jäädä muutamaan tynnyrissä vietettyyn vuoteen. Näin minimoidaan puun vaikutus, joka on usein skotlantilaisissa viskeissä helposti havaittavissa. Ja itseasiassa Skotlannissa mielellään käytetään vanhoja bourbon-tynnyreitä kypsytyksessä. Ne antavat kaivattuja vanilja- ja karamelliaromeita skottiviskeille. 

Yhdysvallat on iso maa ja isoja ovat paikalliset laatuviskin valmistajatkin. Suuntaa katseesi ensisijaisesti Kentukyn ja Tennesseen suuntaan. Amerikkalainen versio single malt -viskistä on suora viski: tuote tulee yhdeltä ja samalta Amerikkalaiselta tislaamolta. Sitten on erilaiset sekoitukset, joita muutenkin kulttuurien sulatusuunina toimivassa Jenkkilässä riittää. Palataan niihin vaikka ihan oman luvun kera ja fiilistellään samalla burgereita ja viskillä valeltuja ribsejä.

Sitten on se sieppari ruispellossa

Kun viskin pariin pääsee uppoutumaan, huomaa yhtäkkiä matkanneensa ympäri maailman. Viimein Kanadaan saakka. Siellä isojen nimien joukosta löytyvät sellaiset tekijät kuin Canadian Club, Crown Royal ja Black Velvet. Kanadalaiset viskit tehtiin alun perin pääosin rukiista, mutta ajan myötä ja tarkemman silmälläpidon jäädessä vähemmälle mukaan on tullut maissi-, ruis-, ohra- ja vehnämallassekoituksia. Ja toisaalla ollaan menty aivan toiseen ääripäähän, 100 prosenttiseen rukiiseen. Viskiä tislataan Japanissa, Saksassa, Ranskassa, Ruotsissa, Taiwanissa noiden jo mainittujen klassisempien viskimaiden lisäksi. Mutta missään sitä ei tehdä 100 % suomalaisesta rukiista. Paitsi nyt tietenkin meillä Suomessa. Tarkemmin paikallistettuna Isossakyrössä. 

Ja siellä keskellä suomalaista maalaismaisemaa on käyttöön otettu parhaat käytännöt. Skotlantilaiseen tapaan Kyrön ruisviski tislataan kahteen kertaan. Raaka-aineena käytetään Jenkkilän tapaan ruista, mutta skotlantilaisella mallastuksella maustettuna. Kypsytys tapahtuu uusissa tammitynnyreissä, mutta makua otetaan käytetyistä tynnyreistä. Kypsytys viskiksi vie vähintään kolme vuotta, mutta juurikaan pidempää aikaa ruisviskimme ei kypsyäkseen tarvitse. Maussa on havaittavissa useita ulottuvuuksia, myös amerikkalaisille tyypillistä karamellisuutta. 

Lyhyesti sanottuna, otimme käyttöön kaikki ne tavat ja perinteet, jotka toivat jotain hyvää, alkuperästä viis. Saatoimme ehkä samalla luoda uuden viskikulttuurin. Sellaisen, joka sai alkunsa saunasta.