Viski – herrasmiesten juoma?

Vuosia sitten Sanna, Kyrön markkinointitiimin vetäjä, tapasi pojan ja rakastui viskiin. Nyt hän kertoo miksi elämän vesi vieläkin jakaa ihmisiä vaikka sen pitäisi ennen kaikkea tuoda ihmisiä yhteen.

Elämän vesi

Olin kahdeksantoista, kun menin kesätöihin Jamesonin viskitislaamolle Dubliniin. Niiden yllättävän aurinkoisten kuukausien aikana rakastuin sekä kaupunkiin että viskiin - juomaan, jota irlantilaiset kutsuvat elämän vedeksi. Kaiken sen yhdeksänkymmentäluvun hullun kulutusmanian keskellä käsityönä tehty tuote, joka on säilynyt vuosisatoja muuttumattomana, puhutteli minua.

Niinkin syvästi, että muutin kesän jälkeen pysyvästi Dubliniin (myönnettäköön, että eräs irlantilaispoika saattoi myös vaikuttaa päätökseen). Suoritin tutkintoni, jonka jälkeen pääsin mukaan Irish Distillersin Graduate-ohjelmaan. Kuukauden intensiivisen viskikoulutuksen jälkeen minä ja yhdeksän muuta innokasta (ja hieman juopunutta) vastavalmistunutta tituleerattiin Whisky Brand Ambassadoreiksi ja meidät lähetettiin kymmeneen eri maahan levittämään kolmasti tislatun irlantilaisviskin ilosanomaa.

Oma komennukseni oli Lontoossa ja heti saavuttuani minulle ojennettiin avaimet valtavaan Jameson-brändättyyn Jeeppiin sekä varastohuoneeseen täynnä viskiä. Tartuin uuteen työhöni odotetun innokkaasti. Järjestin tapahtumia, maistatuksia, baarimestareiden koulutuksia ja tuin kenttämyyntitiimin työtä ympäri UK:ta. Vielä vuosia myöhemmin usein huomasin huolestuvani, jos en ajaessa kuullut tuttua kilinää auton takakontista.

Herrasmiesten juoma

Viski on haastava laji. Siitä nauttimiseen tuntuu edelleen liittyvän liuta sääntöjä, etikettiohjeita, hämmentävää terminologiaa sekä aimo annos konservatismia. Yllätyin myös siitä, kuinka maskuliinisena juomana viskiä pidetään ja ainakin vielä viisitoista vuotta sitten se edusti selvästi viimeistä rajapyykkiä arkaaisten herrasmiesklubien kannattajille.

Viski myös jakaa ihmisiä voimakkaasti. Monilla on se yksi huono kokemus muistoissa, kun erehtyi varastamaan vanhempiensa viinakaapista niin savuista viskiä, että puistatti ja itketti juodessa. Nekin, jotka säästyivät suuremmilta traumoilta usein kokevat viskin juomaksi, jota vain heidän harmaantuneet miessukulaisensa juovat. Siellä minä sitten olin, 24-vuotias vaaleatukkainen tyttö Suomesta, vakuuttamassa heitä muuttamaan mielensä. En sopinut mielikuvaan viskinharrastajasta saatikka asiantuntijasta.  

Poikkeava henkilöbrändini mahdollisti kuitenkin myös poikkeuksellisia kohtaamisia etenkin maistatusten ja koulutusten yhteydessä. Osallistujat kokivat usein voivansa kysyä sellaisiakin kysymyksiä, joita olisivat epäröineet lausua julki, jos huoneen edessä olisi seissyt tuikeakatseinen parrakas konossööri intoilevan nuoren naishenkilön tilalla. Itse ihailen kaikkia viskin saloihin perehtyneitä henkilöitä, mutta silti olen usein kokenut vastaavat tilanteet pelottaviksi. Se harvoin tukee oppimista tai nauttimista.

Viskiin ja ajoittain itseenikin kohdistuvista ennakkoluuloista huolimatta rakastin lähettilään työtä. En ole eläissäni ollut omassa viiteryhmässäni yhtä haluttua seuraa. Lisäksi pääsin jakamaan muille kaiken sen, mikä minuun oli viskissä tehnyt vaikutuksen; huolellinen raaka-aineiden valinta, mallastus, jolla nesteen voi muuttaa joko toffeisen täyteläiseksi tai turpeisen savuiseksi, tislaamisprosessi upeissa joutsenkaulaisissa kuparipannuissa ja vuosien kärsivällisyys, kun neste vähitellen yltää täydellisyyteen tammitynnyreiden syleilyssä. Ehdottomasti hienointa on kuitenkin se, että vielä tänäkin päivänä jokaisessa tuotantovaiheessa on mukana ihminen, joka haistaa, maistaa ja tekee valintoja, joiden myötä syntyy upeasti alkuperäänsä peilaava ainutlaatuinen viski.

Sláinte!

Aluksi preferoin tietenkin irlantilaisia viskejä; kolmasti tislatut ja ilman savua mallastetut viskit ovat pehmeitä ja lämpimän toffeemaisia. Yksi suosikeistani on yhä irlantilainen Redbreast, joka on niin sanottu pure pot still viski – määritelmä, jolla on Irlannissa paljon painoarvoa – ja kerrassaan herkullinen. Löysin pian myös skotlantilaisia viskejä, joista pidin, mutta opin että alueelliset erot Skotlannissa ovat valtavia (en vieläkään ole oppinut juomaan Islay-viskejä) ja toisin kuin muualla, sillä onko viski useamman tislaamon tuottama (edullisempi) blend vai 100% mallasohrasta yhdellä tislaamolla tuotettu Single Malt, on myös iso merkitys.

Sitten oli suomalaisen rukiin vuoro

Ennen kuin tulin Kyrölle, en oikeastaan koskaan ollut maistanut kunnon ruisviskiä, joka on tyypillisempi kategoria Pohjois-Amerikassa kuin Euroopassa. Koulutus- ja työtaustani mitä luultavimmin loi vahvoja ennakkoluuloja ”uuden maailman” viskejä kohtaan. Perehdyttyäni kategoriaan huomasin, että ruis tarjoaa aivan toisenlaisen profiilin tisleeseen. Toisin kuin lempeämpi ohra ja USA:ssa yleisesti käytetty makeampi maissi, rukiissa on ihastuttava tuhtius ja pippurisuus, joka tuo ryhdikkyyttä ja syvyyttä viskiin – ilman savuisuutta.

Ruis on vaikea vilja tislata ja vaatii tekijältään kärsivällisyyttä, mutta palkitsee lopuksi. Ruisviski kypsytetään tyypillisesti pienemmissä tynnyreissä, koska profiili kestää voimakkaamman tammen ja siksi laadukkaatkin ruisviskit ovat usein selvästi nuorempia. Ruisviski on muuttanut mieltymyksiäni tuhdimpaan suuntaan (joku voisi varmasti myös väittää, että oma ”kypsymiseni” on vaikuttanut asiaan) ja nyt seuraan suurella innolla muitakin uuden maailman viskejä, jotka valloittavat globaaleja markkinoita vauhdilla.

Säännöistä ja etiketeistä sanottakoon vielä se, että osa vinkeistä on oikeasti hyödyllisiä. Kuten veden lisääminen eri viskejä vertailtaessa. Laimentamattomana neste vie nopeasti makuaistisi mennessään. Muuten olen kuitenkin sitä mieltä, että jokainen juokoon viskinsä juuri niin kuin haluaa; jäillä tai ilman, cocktailissa, mikserillä tai sellaisenaan. Olen aika varma, että tislaaja kuin tislaaja näkee työnsä tuloksen mieluummin iloisessa seurassa jaettuna kuin tunkkaisen sikarihuoneen ylähyllyllä koristeena pölyyntymässä.